Niinpä niin. Lauletaanhan myös, että: "Peruna on pyöreä". Rehellisesti, käsi pystyyn kaikki jotka ovat edes kerran elämässään nähneet pyöreän perunan? Ei siis soikeaa tai epämääräisen muotoista. Sitähän minäkin.

Ensinnäkin, anteeksi pitkästä tauosta kirjoittamisessa. Työ on haitannut harrastuksia sen verran, ettei oikein ole tullut vapaa-ajalla naputeltua konetta. Pieni kertaus kirjoitusten välisestä ajasta: Olen liikkunut töissä ympäri Suomea, ja kuntoilu on jäänyt lähes kokonaan keväisen polvivamman vuoksi. No, nyt on polvi parannettu joten on aika hajottaa se uudestaan. Painoa on tullut takaisin parin Eloveena-pussin verran, ja siitä ja hieman enemmästäkin olisi tarkoitus päästä taas eroon jouluun mennessä. Welcome back, aamulenkit!

Töiden vuoksi on tosiaan tullut oltua melko paljon auton ratissa, enkä malta olla purnaamatta eräästä lähes jokapäiväisestä asiasta. Hyvin usein istun ruuhka-aikaan armaan riisikuppini puikoissa, ja lähes joka kerta onnistun jäämään junnaamaan jonkun eläkeläisen perään. Kutsuttakoon häntä nyt vaikkapa Hilmaksi. Tässä välissä on jälleen muistutettava, että kunnioitan eläkeläisiä täysin yhtä paljon kuin muitakin ikäryhmiä, mutta viime päiviltä minulla on hieman huonoja kokemuksia juuri heidän taholtaan.

Ajan töistä kotiin, ja koska edustan 80-luvulla syntyneitä, minulla on mukamas aina kiire.  Kymmenen kilometriä ajettuani huomaan, että kaistallani tulee harmaa Escort perä edellä vastaan. Hetken säikähdyksen jälkeen ymmärrän, ettei kyseisen kulkupelin omistaja olekaan laittanut vahingossa pakkia päälle, vaan on vain unohtanut kaasupolkimen olemassaolon. Jään ajamaan Fordin perään noin kolmeakymppiä, huolimatta siitä että sillä kohdalla on satasen rajoitus. Vastaantulevien kaista soljuu tasaisena virtana kuin Seine konsanaan, eikä ohituspaikkoja näin ollen ole laisinkaan. Pieni sininen kyltti tien vieressä antaa toivoa; se näet lupailee ohituskaistan alkavan jo viiden kilometrin päästä. Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun Hilma, minä ja peräämme kertynyt kuudensadan metrin autojono saavutamme ohituskaistan, pykällän pienemmälle ja laitan vilkun vasemmalle kertoakseni ohitusaikeista. Samalla hetkellä paljastuu, että Hilman mies on eläkkeelle jäänyt intohimoinen automekaanikko, joka on vanhoilla päivillään uhrannut verta, hikeä ja kyyneleitä tehdäkseen Escortista jonkin sortin kiihdytysauton. Huomaan seikan siitä, että havaitessaan kaistan levenevän Hilma uskaltautuu polkaisemaan oikeanpuolimmaista pedaalia, ja jättää jälkeensä varttimailin mittaiset mustat rannut asfalttiin. Saavutan Escortin hetki sen jälkeen kun Hilma on tehnyt hallitun jarrutuksen ohituskaistan päätyttyä. Escortin jarrut hohkavat niin, että jos Hilma pysähtyisi levikkeelle, ihmiset tulisivat auton vierelle lämmittelemään ja kaivaisivat makkarapaketteja esille. Mutta ei, Hilma ei pysähdy, vaan ajamme peräkkäin vielä satakunta kilometriä. Taas.

Eihän siinä. Seurasin muuten tänään mielenkiintoista keskustelua ollessani lahjoittamassa rahaa hyväntekeväisyyteen (lue: pelaamassa RAY:n automaattia). Puhujana oli iäkkäämpi herrasmies, ja kuuntelijana toinen samanmoinen. Keskustelu meni kutakuinkin näin...: "Etpä Veikko muuten usko, mitä näin tännään! Oli meinaan semmonen näky, ettei ihan joka jätkälle satu kohalle. Tiiät varmaan tämän vanhan voittamattoman, Tuplapotin? Moni meiän ikäpolven kavereista sitä on yrittäny kukistaa, mutta kenenkään eessä se ei oo taipunu. Kerrankii Tuplausääni-Taavetti sitä väsytti neljättä tuntia pitämättä ees taukoo välillä, mutta niin vaan kävi ettei vanha TP jääny toiseks sillonkaan. Mutta annahan olla, sitähän tässä olin kertomassa, että tuossa puolisen tuntia sitten satuin vilkasemmaan tuonne liukuoville päin, ja ihan niinku hiastettuna näin ku meiän naapurin Helga sieltä astu sisälle. Jotenkii siitä huoku semmosta varmuutta, että nyt, nyt on semmonen paikka ettei oo ennen nähty. Sieltä se asteli, ja jo kävellessään kaivo taskustaan esille pari kakseurosta, niitä erikoismallisia joita se kiillottaa tämmösiä päivä varten. Niitä se latas sinne kymmenkunta kappaletta, eikä menny ku ehkä viitisentoista minuuttia ja siinä se sitten yhen äkin oli: täyspotti. Ihan tuosta vaan. Viiskymppiä tuli että kolahti. Se oli semmonen näky etten kyllä unoha ihan heti, usko pois". Tarinaa kuunnellesani tuli jotenkin mieleen Ahab ja valkoinen valas. Harras hetki näytti olevan sekä puhujalle että kuuntelijalle. Mielenkiintoista.

Mikä noissa peliautomaateissa on niin kiehtovaa? Eihän siinä, on niiden houkutuksesta joskus hyötyäkin. Jos seisot täpötäydessä kassajonossa ja huomaat kassalla olevan Helgan tai Hilman, kuultuaan ostosten summan (198 €), alkavan kaataa kassinsa sisältä kilotolkulla viisi- ja kymmensenttisiä kassalle, sanoen: "Laskehan sinä näistä...", ei ole tehtävissä enää mitään muuta kuin alkaa vihellellä pokerin tuplausääntä. 

Alan muuten tulla itsekin vanhaksi. En enää ymmärrä, mitä nuoret puhuvat poltellessaan poskareita huoltoaseman edessä, farkunlahkeet tennissukkien sisälle tungettuina (joskus olenkin saattanut mainita, että en ymmärrä nykymuotia). Toi dissaa mun dösää (vai oliko se sittenkin bosaa?), öögät stökiksellä. Hei, me olemme Savossa. Liikaa lainasanoja minun ikäiselleni maalaispojalle.

Semmoista tällä kertaa. Päivittelen taas tunnelmia, kunhan muistan.

-J-

Onpas taas vierähtänyt aikaa siitä, kun olen viimeksi saanut aikaiseksi kirjoitella tänne. Täytynee yrittää olla aktiivisempi naputtelija jatkossa. Pääsiäisenä kotipuolessa käydessämme oli mukava huomata, että kevät on tulossa: räystäät tippuivat. Tai oikeastaan vain yksi. Katolta putoava lumi ilmeisesti oli repinyt sen irti.

Juokseminen on jäänyt nyt hieman vähemmälle. Tuo mokoma polvi on oireillut siitä saakka kun meinasin liukastua pari viikkoa sitten ja muljautin koipeni. Tarkoituksena olisi hommata kunnollinen polvituki, kunhan jostain rahaksi muuttuisi. Vedonlyöntitoverini tuumasi tähän, että kun vihdoin pääsemme maratonia taittamaan, juoksutyylini muistuttaa nuorta Forrest Gumpia. Samapa tuo, hyvinhän tuota kävi siinäkin elokuvassa. Juoksua on myös hankaloittanut rakko, joka päätti asettua kantapäähäni ja itsepintaisesti kieltäytyi puhkeamasta, kasvoi vain. Aloin jo pelätä, että joudun teettämään lenkkareihin jonkinlaisen sivuvaunun, mikäli rakko aiempaa kasvutahtiaan pitäisi yllä. Onneksi se kuitenkin hävisi, vihdoin ja viimein.

Laihdutus kuitenkin on pääsiäisen mässäilyä lukuun ottamatta sujunut kohtuullisen hyvin: vanhat vaatteet alkavat taas mahtua päälle, ja ihmiset alkavat huomata kilojen karisseen. Toisaalta on oikein mukavaa, kun vanhat vaatteet alkavat roikkua päällä, onhan se selkeä merkki laihtumisesta, mutta toisaalta taas ärsyttää, että niin moni vaate jää pois käytöstä. Vanhat, laihana ostetut vaatteet taas alkavat olla auttamattomasti pois muodista jääneitä, eikä kaupasta enää saa tämänkokoiselle ja -malliselle sopivia vaatteita. Hihat ja lahkeet ovat luonnollisesti aivan liian pitkiä, ja sopiakseen nykyvaatteisiin täytyisi muutenkin olla päästä varpaisiin samanpaksuinen. Ne vaatteet, jotka olisivat nykyään sopivia vyötärön kohdalta, eivät mahdu hartioista, rinnan kohdalta eivätkä käsistä. Ne vaatteet, jotka taas sopivat edellä mainituista kohdista, ovat muuten niin väljiä että ne saattaa helposti sotkea puolijoukkuetelttaan. Nykyvaatteiden mukaan en tule koskaan mahtumaan L-kokoa pienempiin vaatteisiin, vaikka laihtuisin vielä kaksikymmentä kiloa. Käy riepomaan.

Kuntoilemaan innostunut velipoikani heitti eilen haasteella (ja kaiken lisäksi vielä osui): kumpi ensimmäisenä pystyy tekemään kaksikymmentä leuanvetoa. Suostuin, vaikka tilanne on tällä hetkellä se, että itse jaksan ehkä noin neljä leukaa ja veljmies kolmetoista. Eikä minulla edes ole leuanvetotankoa jolla harjoitella. Nyt kun miettii, niin tuhoon tuomittu lie tämä yritys. Perhana. No, täytynee marssia tänään kauppaan ja ostaa mokoma tanko. Pakkohan tuo veto on voittaa, tai ainakin pitäisi opetella kieltäytymään vedonlyönnistä, ja vedonlyönnistä kieltäytyminenhän tarkoittaisi sitä "ettei tohi", ja se taas ei meiltäpäin kotoisin olevalle käy päinsä. Täytynee siis pyrkiä voittamaan.

Että sellaista tällä kertaa, lähiaikoina lisää.

Ai niin… Jokin aika sitten lenkillä ollessani näin parturiliikkeen ikkunassa mainoksen, jossa lupailtiin seuraavaa: ”Meiltä myös päänahan hieronnat ja pidennykset”. En ole voinut olla miettimättä, että mitä hyötyä on päänahan pidennyksestä? Varmaan taas joku muotivillitys.

-J-

Kuten jo aiemmin olen maininnut, pidän sekä kirjoista että elokuvista suuresti. Kumpaisissakin pidän juonen uskottavuutta ja ylipäätään logiikkaa tärkeänä, jopa liiallisuuteen saakka: toimintaelokuvassa, jossa astuttiin tuntemattoman planeetan kamaralle pelkässä teepaidassa, ilman elossapitojärjestelmiä, minua häiritsi suunnattomasti se, että planeetan ”kylmän puolen” lämpötilaksi ilmoitettiin -300 Celsiusta, vaikka absoluuttinen nollapiste on vain -273,15 astetta. Miksihän tuollaiset pikkuseikat häiritsevät, kun koko elokuva on muutenkin yhtä uskottava kuin keskivertopoliitikko?

Alitajuntani yrittää sangen ahkerasti unohtaa logiikan, ainakin päätellen siitä, millaisia unia näen. Viime yönä tuli nukuttua taas huonosti, ja unenlaatu oli samaa luokkaa kuin olisi iltapalaksi vetänyt habaneropizzaa. Perhana, mieli- ja kielikuvat näyttävät liittyvän hieman liian usein ruokaan näin laihdutuskuurilla: reikäinen kuin juusto, kuin kuuma veitsi voihin jne. Olepa siinä sitten miettimättä herkuttelua. No, joka tapauksessa näin taas viime yönä kummallisia unia, ja heräilin niiden takia tiuhaan tahtiin. Jostain syystä unien tarkka kulku ei tällä kertaa jäänyt mieleeni, mutta jotta saisitte jonkinlaisen kuvan millaisia ne saattoivat olla, listaan tässä nyt viime aikoina näkemistäni unista kolme omituisinta:

• Minulle soitettiin työvoimatoimistosta ja tarjottiin tsaarinvirkaa Venäjältä. Jouduin kieltäytymään koska en osaa heidän kieltään.

• Veljeni ja vaimoni olivat liittyneet johonkin kulttiin, ja sain selville että he aikoivat uhrata minut ”tuulen jumalille” päiväntasauksen aikaan.

• Asuin todella suuressa kaupungissa, jossa kaikki ihmisiä myöten oli synkeää ja mustavalkoista, ja jossa satoi koko ajan. Minulla oli peräti työpaikka: olin narri. Toimenkuvaan kuului luonnollisesti työasu, eli kolmisakarainen hattu kulkusineen ja kaikki muut vermeet, joita nyt saattaa kuvitella hovinarrien pitäneen aikoinaan. Olin kuitenkin jollain tavalla vihastuttanut työnantajani (kaupungin hallitsijan?), ja jouduin sen vuoksi työskentelemään julkisissa käymälöissä, enkä saanut kertoa kuin huonoja vitsejä. Tuo laadun huonous varmistui sillä, että minulla oli pieni laatikko jossa oli metallisia, suurin piirtein tuntolevyn kokoisia laattoja, joihin oli kirjoitettu kaikkein huonoimmat olemassa olevat vitsit, enkä saanut kertoa mitään mitä ei niissä lukenut.

Hyvä mielikuvitus on mielestäni lahja, mutta sillä ei pitäisi olla vapaita käsiä sillä aikaa kuin loppuosa minusta on unten mailla. Näkisin mieluummin vaikka mielikuvituksettomia putoamisunia kuin tällaisia mustan huumorin sävyttämiä minielokuvia. Eipä sillä, harvemmin näitä tällaisia öitä on, yleensä nukun kuin tukki. Mistähän muuten tuokin sanonta on peräisin? Mieleeni tulee auttamatta se, että tukkeja kuljetetaan edelleen uittamalla, ja osa puista päätyy uppotukeiksi. Järjestäytyneellä rikollisuudella (elokuvien mukaan) taas on sanonta ”nukkua kalojen kanssa”. Oletan siis, että tuon ensimmäisen sanonnan on jälkimmäisestä johtanut joku mafiosotukkijätkä…

Treenistä lyhyesti: vedonlyönnin toinen osapuoli ilmoitti eilen, että joutuu pitämään viikon verran taukoa harjoittelusta kipeän jalan vuoksi. Tässä kohtaa alitajuntani ilmeisesti astui taas mukaan, sillä kotiin kävellessäni onnistuin astumaan talven viimeiseen jään peittämään kohtaan, meinasin liukastua ja muljautin polveni. Olisi saattanut sattua pahemminkin, ellei olisi jo valmiiksi sijoiltaan olevat nivelet. Alitajuntani oli varmaankin sitä mieltä, että tasoituksen vuoksi myös minun tulisi rikkoa jalkani. No, pahemmin ei onneksi käynyt, mutta taidan silti yrittää olla rasittamatta koipea muutamaan päivään liiaksi.

Eipä taas muuta, taidan ruveta siivoilemaan, kunhan kissa suostuu laskeutumaan alas sylistäni. Ei mokomaa kehrääjää viitsi itse siitä poistaa. Palaillaan taas.

-J-

Olen huomannut, ettei kävely tai juoksu onnistu ilman mp3-soitinta, ei ainakaan kunnolla. Kummallista, miten musiikki voi näytellä niin suurta osaa lenkeilläni, kun ottaa huomioon että olen sekä täysin rytmitajuton että sävelkorvaton. En osaa enää kuvitellakaan lähteväni lenkille ilman musiikkia tahdittamassa askeleitani.

Päivä lähtee käyntiin lenkillä, joka taas käynnistyy Volbeatin kappaleella, jonka eräästä kohdasta en saa selvää mutta laulan silti mukana (vain hiljaa mielessäni, etteivät ihmiset erehtyisi luulemaan minua mouruavaksi kissaksi ja heittäisi minua vanhalla saappaalla). Jyrkässä ylämäessä kilometrin X kohdalla saattaa alkaa tuntua siltä, ettei jaksa, että olisi pakko vaihtaa juoksu kävelyksi, eikä tätä tunnetta vie paremmin pois mikään muu kuin ilmoille kajahtava ”Fire!” Scooterilta. Enpä ole kyseisen bändin kappaleita kuunnellut vuosikausiin, mutta tuo kyseinen biisi löysi onneksi soittolistalleni.

Soittolistan kasaaminen on muuten kaiken kaikkiaan tarkkaa tiedettä. Itse ainakaan en voisi kuvitella ottavani listalle mukaan iskelmiä tai muita hitaita kappaleita. Tämä johtaisi luultavasti siihen, että ensimmäisen puistonpenkin kohdalla istuutuisin alas laulamaan Saimaan saaressa olevista torpista tai höyrylaivasta nimeltä Armada, eikä sellainen ole laisinkaan sopivaa kun kyseessä kuitenkin on juoksuharjoittelu. Ei, kappaleiden täytyy olla nopeatempoisia ja mielellään bassovoittoisia. Myös sanoituksilla ja kappaleen nimillä on merkitystä. Ensimmäisillä soittolistoillani oli esimerkiksi teemabiisi elokuvasarjasta Mission Impossible, ja juuri siltä tuo harjoittelu alkoi välistä tuntua. Toisaalta ensimmäisellä yli 20 kilometrin lenkillä (joka oli silloin vielä suurelta osalta kävelyä) soi Northern Kingsin Brothers In Arms, joka oli silloin omiaan kohottamaan ”taistelutahtoa”. Siinä vaiheessa kun Danny eksyy soittimeeni, voin saman tien luovuttaa vedonlyönnin.

Viikonlopun liikunnat jäivät eilen tekemiini kahteen parin kilometrin pyrähdykseen ja reilun tunnin mittaiseen punttitreeniin. Muutenkin viikonloppuna tuli pitkästä aikaa herkuteltua melko reilusti: syödyllä energiamäärällä olisi valaissut Kuopion kokoisen kaupungin kymmeneksi minuutiksi. Voi miten syöminen voikaan olla mukavaa, varsinkin kun on pitkän aikaa taas kituuttanut miinuskaloreilla. Ruoaksi pizzaa, olut ruokajuomaksi ja jälkiruokakahvin kera muutama suklaakeksi. On myönnettävä, että tällainen mässyviikonlopun ruokalista kuulostaa huomattavasti paremmalta kuin arjen ruokavalio, jolloin kaikki on rasvatonta ja nopeat hiilarit ja kaikki muu hyvänmakuinen on julistettu pannaan. Mutta kylläpä sitä taas huomasi syöneensä… Tuntuu hyvin tervetulleelta taas palata terveellisempään ruokavalioon.

Siinäpä sitä tällä kertaa. Ei suurempia tarinoita… Ehkä lähipäivinä olisi jotain parempaa sanottavaa. Pistän loppuun pienen listan, mitä soittolistaltani tällä hetkellä löytyy. En rupea kappaleita erittelemään, koska lähes jokaiselta yhtyeeltä on useampia biisejä/kokonaisia albumeita. Palaillaan taas.

-J-

Volbeat

Kiuas

CMX

Turisas

Disturbed

No Man’s Band

Scooter (vain Fire)

Sekä paljon, paljon muita yksittäisiä biisejä…

Ajattelin käydä päivittämässä blogia, vaikka ulkona paistava aurinko houkutteleekin kovasti kahteen asiaan: joko lähtemään lenkille tai raahaamaan nojatuoli parvekkeelle ja asettumaan siihen kirjan ja kahvikupposen kera. Nämä molemmat olisi tarkoituksena tuon sangen kesäisen kelin kunniaksi tehdä. Kävin viikonloppuna kirjastossa hakemassa kymmenisen kiloa kirjoja, joiden pariin olisi tarkoitus uppoutua kunhan tuo talven keskelle herännyt kesä lakkaa kuiskimasta korvaani mielipiteitään siitä, ettei tällaisella kelillä ole soveliasta olla sisällä. Kiitos muuten kirjavinkeistä, niin blogin kautta kuin muitakin reittejä pitkin perille tulleista. Kaikki kirjat peräti löytyivät täältä, siitä kiitos kirjastolle, joka on sangen kattava, ottaen huomioon ettei tämä kaupunkimme ole erityisen suuri.

Katselin joku aika sitten suosituimpia suomalaisia blogeja, ja havaitsin top 100 -listalla olevan noin 98 muotia käsittelevää sivua. Pitäisiköhän minunkin, lukijamääriä kasvattaakseni, alkaa käsitellä muotia? Herranjestas, ei. Sehän saattaisi vielä johtaa siihen, että joku noudattaisi neuvojani pukeutumisessa, enkä minä ymmärrä muodista mitään. Toisin sanoen en voisi kuvitella itse pukeutuvani housuihin, joiden haarukset roikkuvat nilkoissa tai laittavani päähäni lampunvarjostinta. Eipä sillä, nykyiset vaatteet onkin suunniteltu sen mallisille ihmisille, joiden päälle saattaa vahingossa ripustaa takkinsa, joiden kylkiluilla voi raastaa juustoa ja jotka piilosta leikittäessä löytyvät tuntien etsinnän jälkeen sähköjohdon takaa. Tämä keino lukijamäärien kasvattamiseksi on siis hylätty.

Kaipa ihmiset löytävät tänne hakusanojensa perusteella. Ai niin, suomalaisten suosituin hakusanahan on seksi, joten tämäkin tapa joutaa unholaan. Seksiä tai parisuhteita en aio ruveta käsittelemään, siihen minulla on aivan liikaa tukkaa enkä osaa puhua tarpeeksi paksulla aksentilla, enkä muutenkaan tahtoisi syrjäyttää dr. Philiä. Muita hakusanojahan periaatteessa on turha käsitellä, sillä vaikka tekisin sivun, jolla ei olisi mitään muuta kuin teksti: ”Tämä sivu käsittelee sukkalaatikkoni sisältöä, ei mitään muuta. Syötä alla olevaan hakukenttään haluamasi sukan väri. Hakukone hyväksyy pelkästään hakusanat ’musta’, ’valkoinen’, ’harmaa’ ja ’sininen’”, niin silti löytyisi ihmisiä jotka kirjoittaisivat kenttään ”seksi” ja painaisivat toiveikkaana enteriä. Ja uskokaa pois, kyseinen aihe on sukistani kaukana.

Ehkäpä siis unohdan tuon lukijamäärien haalimisen, ja keskityn olennaiseen, eli kirjoittamaan mitä milloinkin mieleen juolahtaa.

Treenin suhteen ei suuria uutisia ole, paitsi se että liikkuminen alkaa jo oikeasti tuntua niin hyvälle kuin sen kuuluukin. Hieman tosin alkaa hirvittää, että ennättääkö kunto kohentua riittävästi kesään mennessä, tai pikemminkin se että minkä kokoista kehoa liikutan tällä tai hieman paremmalla kunnolla. Kehitystä kuitenkin on tapahtunut, ja ensimmäinen varsinainen välitavoite täyttynee tällä tahdilla jo viikon sisällä, eli vyötärönympärys lakkaa ylittämästä riskirajaa. Ellen olisi opiskelija (sana juontaa juurensa muinaiskreikasta ja tarkoittaa ”persaukista”), saattaisin jopa juhlistaa reilun kahdenkymmenen sentin katoamista hyvällä aterialla.

Nyt, näin pikaisen ja kuivakan kirjoituksen jälkeen, en pysty enää vastustamaan tuota auringonpaistetta vaan suuntaan lenkille. Täytyy vain toivoa, että tiet eivät olisi aivan samassa kunnossa kuin parina viimeisenä päivänä. Lauantain aamuaerobinen tuli nimittäin suoritettua intervalliharjoitteluna: ne kohdat, jotka oli hiekoitettu, juoksin, ja ne joita ei, hiivin hissuksiin peläten luideni puolesta. Eilen taas kouluun kävellessäni toivoin, että mukanani olisi ollut joku videokameran kanssa. Tuolta vajaan kuuden kilometrin pätkältä saadusta videomateriaalista olisi saanut helposti editoitua välikevennyksen taitoluistelun MM-kisoihin, mäkihypyn maajoukkueelle pari malliesimerkkiä oikeaoppisesta telemark-alastulosta sekä sopivan musiikin säestyksellä kehnon musikaaliparodian. Toisin sanoen, olipa taas pirun liukasta.

Kissoista täytyy mainita vielä sen verran, että näin keväällä tulee taas vahvistetuksi kaksi epäilystä: ne toimivat aurinkoenergialla ja ovat takavetoisia. Suippokorvat makaavat selällään sohvalla erittäin unisina, eivätkä meinaa korvaansa lotkauttaa jos niitä kutsuu tai rapsuttelee, mutta jos aurinko erehtyy pilkahtamaan taivaalla ja heittämään muutaman säkeensä ikkunasta sisälle, niin kissat ovat ylhäällä ja virkeinä kuin taikaiskusta. Hetken aikaa ne seisovat lattialla niin, etteivät etutassut liikahdakaan mutta takatassut liikkuvat niin nopeasti ettei ihmisen silmä perässä pysy, pyörähtävät muutaman kerran ympäri kuin ammattidriftaajat konsanaan ja ampaisevat matkaan liikkuen sujuvasti kuin superpallo ja varovasti kuin puskutraktori. Ympäri asuntoa liikkuvat karvaiset luodit vilahtelevat näkökentän poikki siihen saakka, kunnes aurinko taas menee pilveen, ja onnistuvat sen jälkeen näyttämään sohvalla tuhistessaan juuri siltä kuin eivät olisi liikahtaneetkaan viimeiseen kahdeksaan tuntiin. Hetken päästä ne nousevat venytellen pitkään ja hartaasti, muka ihmettelevät lattialla kumollaan olevia huonekaluja ja edelleen pyöriviä perintökristallimaljoja, menevät syömään, käyvät kehräämässä hetken aikaa sylissä ja toistavat kaiken taas uudestaan.

Nyt on mentävä, ennen kuin aurinko karkaa. Palaillaan taas.

-J-

No, eipä niitä muita asioita nyt niin kovin paljoa ole, otsikko vain kuulosti hyvältä noin. Muutamia asioita kuitenkin, ja onhan se jo melkein sama asia. Onhan? No, ei sitten.

Ensinnäkin, ikäväkseni on todettava, että näin vanhahkon kuvan jossa tämä aiemmin mainittu saari esiintyi. Se on siis ollut siinä aina. Ellei sitten… Olkoon, pakko kai se on myöntää, että huomio- ja havaintokykyni on samaa luokkaa kuin kuolleella pululla. Ei se mitään, että olen kävellyt siitä ohi kuukauden ajan, mutta ennen sitä ajoin siitä ohi kahden vuoden ajan huomaamatta sitä.

Tiedättehän sellaiset aamut, jolloin päivän toista kupillista varten etsittäessä kahvipannu löytyy jääkaapista ja kahvimaito kiehuu keittimen levyllä? Tai kun kissa järsii teepussia ja huomaat laskeneesi vedenkeittimen ulos tarpeilleen? Näinhän ei tietysti meillä voi käydä, koska asumme kaupungissa eivätkä kissamme voi ulkoilla. Eikä meillä edes ole vedenkeitintä, ja vaikka olisikin, se olisi sisäsiisti ja kävisi hiekkalaatikolla. Ei, nyt kyllä alkoi ajatus taas harhailla… Tästä voittekin varmaan päätellä, että juuri sellainen aamu on kyseessä.

Aatosten harhailu johtuu huonosti nukutusta yöstä. Teki todella tiukkaa päästä ylös sängystä, kun kello pirahti soimaan kuudelta, ja tuntuu että vasen puolisko minusta on edelleen unessa. Tänä iltana aion mennä jo kahdeksalta nukkumaan, ja ennen sitä ottaa unilääkkeeksi erään vanhan ohjeen mukaisesti lasin brandya jossa on tilkka lämmintä maitoa. Vai oliko se lasi lämmintä maitoa jossa on tilkka brandya? Toisaalta, näin laktoosi-intolerantikkona on ehkä viisainta unohtaa koko maito.

Tiistaina kirjastossa käydessäni lainasin kolme kirjaa, luottaen vielä tällä kertaa tuttuihin ja turvallisiin teoksiin: Terry Pratchettin Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät sekä jo aiemmin lukemani Mort, sekä R. L. Stevensonin Jekyll ja Hyde ja muita kertomuksia. En aio näistä varsinaista arvostelua tahi juonitiivistelmää tehdä, mutta kerron lyhyesti pidinkö vai en.

Ensimmäinen näistä on lastenkirja, mutta enpä kyllä suosittelisi sitä aivan pienimmille lukijoille. Olen jo pitkään ollut Pratchettin fani, mutta vasta lähiaikoina olen tutustunut hänen nuoremmille lukijoille suunnattuihin teoksiinsa (Bromeliad-trilogia ja Tiffany Aching -sarja). Voin kyllä täysin antaumuksetta suositella näitä teoksia myös itseään aikuisina pitäville (itsehän en koskaan kasva aikuiseksi), sillä ne eivät oikeastaan eroa hänen muista teoksistaan kuin sillä, että niitä kutsutaan nuorten- tai lastenkirjoiksi. Kummallista. Luin teoksesta käännetyn version, koska kirjastossa ei ollut muuta tarjolla. Yleensä kyseisen kirjailijan kirjat ovat huomattavasti parempia alkuperäiskielellä. Ei sillä, kääntäjät ovat kyllä tehneet hyvää työtä, mutta lähellekään kaikki sanaleikit tai ylipäätään lauseet eivät vain yksinkertaisesti käänny säilyttäen asiasisältöään. Enpä voi olla kehumatta. Neljän tähden kirja. Suosittelen.

Stevensonin koottuja novelleja lukiessani tuli auttamatta mieleeni, että olisin tahtonut lukea ne silloin kun ne ovat ilmestyneet: nykymaailmassa kaikki tuntuvat löytäneen oman Hydensä. Sepä siitä. Klassikoitahan nämä ovat, ja kuuluvat luettavaksi.

Mortin aion lukea tänään, mutta voin suositella sitä vanhasta muistista, samaten kuten lähes kaikkia kirjailijan teoksia. Pratchettin kirjoista ei ole tullut vastaani kuin kaksi, joista en ole pitänyt suunnattomasti. Huonoja eivät olleet nekään.

Ei kai tässä sen kummempia. Suositelkaa ihmeessä lisää hyviä kirjoja, yritän käydä huomenna palauttamassa entiset ja hakemassa uusia.

-J-

Huomenta! Tai päiväähän tämä alkaa jo pikkuhiljaa olla, mutta näin vapaapäivinä kai annettakoon anteeksi tällainen pitkään nukkuminen? Kahvikupposen äärellä tässä odottelen, että kello löisi yksitoista ja pääsisin yhdistetylle aamulenkille ja kirjastoreissulle. Täytyy palauttaa lähdemateriaalit, jotka lainasin opinnäytetyötäni varten, ja yrittää etsiä jotain viihdyttävämpää lukemista sen kunniaksi, ettei tänään ole pakko lähteä minnekään. Omat kirjahyllyt kyllä notkuvat teoksia, mutta kaikki siellä olevat kirjat on luettu vähintään kolmeen kertaan läpi eikä viimeisimmästä kierroksesta ole vielä kovin kauaa, joten jotain uutta luettavaa olisi hinku saada.

Mutta mitä? Kävellen kun kulkee, ei kuitenkaan rajattomia määriä kirjoja pysty kantamaan, joten sitä yleensä luottaa tuttuihin ja turvallisiin kirjailijoihin. Tilanne vaan alkaa olla se, että olen jo lukenut kaikki heidän kirjoittamansa kirjat. Osaisitteko siis suositella jotakin uutta ja (pitipäs keksiä tähän tällainen uusmuodikas ilmaisu) sykähdyttävää? Tai kenties vanhaa ja viihdyttävää, kunhan vain kirjat ovat mielestänne hyviä. Tyylilajilla ei ole varsinaisesti merkitystä, vaikka pakko on myöntää, että kavahdan ja teen ristinmerkin mikäli kirjoittajaksi paljastuu Paavo Väyrynen tai joku muu poliitikko. Lähinnä sydäntä on fiktiivinen ja huumoripitoinen teksti.

Blogini lukijamäärä on (toivottavasti tilanne muuttuisi vielä joskus) sangen vähäinen, joten joudun varmastikin vielä tällä kertaa tuomitsemaan koiran karvojensa, kirjan kansiensa, perusteella ja etsimään itse jotain luettavaa. Olisin kuitenkin iloinen, jos joku eksyessään suosittelisi teoksia, joista itse pitää, vaikkapa sitten vuoden tai kahden päästä. En usko, että jo vaahtosammuttimen kokoisena syttynyt lukuinto pääsee sammumaan jatkossakaan.

Jos voittaisin lotosta, niin… Jokainen on miettinyt, mitkä olisivat ensimmäiset toimet moisessa tilanteessa, ja itselläni ne olisivat seuraavat:

1. Ihmettelisin, kuinka on mahdollista, että voitto on sattunut minulle. En näet lottoa.
2. Ostaisin talon.
3. Ostaisin pehmeän nojatuolin.
4. Ostaisin kirjakaupan tyhjäksi.
5. Linnoittautuisin talooni, ottaisin uudessa tuolissani hyvän asennon ja uppoutuisin kirjojen ihmeelliseen maailmaan niin pitkäksi aikaa kuin suinkin pystyisin tulematta mökkihöperöksi.
6. Kävisin vaimoni kanssa maailmanympärimatkalla.
7. Toistaisin vaiheita 5−6 ainakin niin kauan, kunnes lapsenlapsenlapseni kyllästyisivät odottamaan perintöäni ja sulkisivat takkahuoneeni hormit.

Pidän hyvistä elokuvista, mutta mielestäni kirjat kuitenkin ”hakkaavat ne kuus-nolla”. Elokuvat ovat toki viihdyttäviä, koskettavia ja hauskoja, mutta… Se, miltä ne näyttävät, on jonkun toisen näkemys. Kirjoissa tarinat ovat muiden kertomia, mutta tapahtumien visualisointi lukijan päässä on aina yksilöllinen, ja ainakin jos omaa yhtä vilkkaan mielikuvituksen kuin minä, parempia kuin elokuvissa. Ja kaiken lisäksi jokainen tarina tulee teräväpiirtona.

Paras puoli kirjoissa kuitenkin on se, etteivät ne ole jokaisella lukukerralla samanlaisia. Hyvä kirja on aina hyvä kirja, mutta aina on jotain, mitä et huomaa vielä ensimmäisellä lukukerralla, eikä samaa kirjaa taatusti koe kahta kertaa tismalleen samanlaisena. Elokuvat taas, no, hyvä leffa on aina hyvä leffa, mutta jo kahden katselukerran jälkeen muistat, että kun elokuvaa on kulunut tunti ja neljätoista minuuttia, ruudun vasempaan alakulmaan ilmestyy rullaluisteleva papukaija.

Sellaista tällä kertaa. Olikohan muuta? Ai niin, meidän nuorimmaisella kisulla on taas kiima. Oletin, että se on kahdesti vuodessa, mutta näemmä se on kahdesti kuussa. Loogisesti tästä seuraa, että oletan joulun olevan kerran vuodessa, ja alan odottaa innolla ensimmäisiä paketteja ennen aprillipäivää.

Oekein mukavata päevänjatkova siis vuan kaekille, minä tästä kiipeän ensiksi tiskivuoren huipulle leikkimään eroosiota ja suuntaan sitten kirjastoon. Palataan!

-J-

Flunssa on vihdoin lähes ohitse, ja päivän (ja samalla tietysti viikon) ensimmäinen lenkkikin on heitetty! Hieno fiilis. Kuusi tuntia koulua edessä, ja sitten pääsee taas reilun viikon tauon jälkeen palaamaan myös lihaskunto-ohjelmaan. Kumma asia, tuo liikunta: kun olet täysin terve, on (ainakin vielä näin alkuvaiheessa) hankalaa pitää yllä motivaatiota liikkua niin paljon kuin ohjelma vaatisi, mutta kun sairastat, olisi jatkuvasti kytö päästä liikkumaan. Kaiken hyvän lisäksi on sitten suunnaton morkkis, kun makaa vain kuumeessa, eikä kunto kasva.

Tulin tänään, kuten nykyisin on tapana, kävellen kouluun. Olisin tullut autolla, jos olisin tiennyt, kuinka liukasta siellä oikein oli: tien pinnasta saattoi tarkastaa, oliko tukka hyvin, tai ainakin olisi voinut, ellei olisi ollut pipoa päässä. Silti muutama ihminen liikkui juosten, välittämättä liukkaudesta. Ei ollut tippaakaan epävarmuutta, vaan he liikkuivat kuin gasellit. Ei, ei nelinkontin ja nälkäinen leijona kannoillaan, vaan ketterästi. Mitä ihmettä heidän kengänpohjissaan oikein on? Nauloja? Purukumia? Turkkilainen korumyyjä? En keksi sen takertuvaisempia asioita. Itse jos yritin edes kävellä ripeästi, etenemiseni muistutti lähinnä taitoluistelua tai, eräissä paikoin, mäenlaskua.

Olen tainnut kulkea kutakuinkin kuukauden päivät samaa reittiä kouluun, mutta vasta tänään huomasin erään sillan kohdalla olevan pienen saaren. Järjellä ajateltuna, varsinkin kun saarta ympäröivällä jäällä ei ollut mitään jälkiä, olisi loogista olettaa että se on ollut siinä aina. Toisaalta, järjellä ajattelu on ollut aina mielestäni aivan liian ylimainostettua, senpä vuoksin oletankin seuraavaa:

Jollakulla, sanotaanpa vaikka Etelä-Pohjanmaalta kotoisin olevalla, maansiirtoyrityksen omistajalla on aivan liikaa rahaa, ja aivan liian vähän tekemistä. Hän on tullut Savonlinnaan asumaan kahdeksi kuukaudeksi, koska yrittäjän omassa asunnossa on ollut huolimattomasta kylpyammeen käytöstä johtuva vesivahinko, ja hänen on täytynyt lähteä sieltä evakkoon remontin ajaksi. Sijaisasunnon sijainnin hän on ratkaissut heittämällä tikkaa Suomen karttaan, ja onni on suosinut Savonlinnaa.

Pelkkä Olavinlinnan katselu on alkanut käydä tylsäksi, ja juteltuaan eräässä ravintolassa kuopiolaisen sukellusyrittäjän kanssa hän on saanut loistavan ajatuksen: liiat rahat voisi käyttää uuden saaren rakentamiseen, mutta koska moiseen tarvittaisiin kaiken maailman lupia, asia täytyisi hoitaa salassa. Sukellusyrittäjän avustuksella he rakentavat saaren veden alle niin, ettei sitä havaita sillalta käsin. Sitten eräänä maaliskuun pakkasyönä he nostavat sen pinnalle käyttäen Saksasta salakuljetettuja, heliumilla täytettyjä, ilmapalloja ja täyttävät saaren ja pohjan väliin jäävän tilan maalla. Koska saaren vieressä olevalla jäällä ei ole mitään jälkiä, kaikki erästä bloginpitäjää lukuun ottamatta olettavat saaren olleen siinä aina. Yrittäjät lähtevät runsaalle aamiaiselle juhlistaakseen onnistunutta urakkaa.

Kaikkihan on mahdollista… Paitsi ilmeisesti ohitustien saaminen Savonlinnaan. Viime viikon MOT-ohjelmassa (Manipuloituja, Ostettuja Tuloksia) kerrottiin, kuinka moisesta ohitustiestä olisi vain haittaa ja kuinka se pilaisi Savonlinnan kauniin luonnon. Onhan se totta, että auringon valaisema koivikko on kauniimpaa kuin tupakka-askein koristeltu asfaltti, mutta voisin väittää ohitustiestä olevan myös hyötyä, myös näin apostolin kyydillä liikkuvan näkökulmasta. Reitti kouluun nimittäin kulkee Olavinkadun viertä pitkin, ja tämän seurauksena sitten yskin pakokaasua pitkälle iltapäivään saakka. Puolenpäivän aikaan koulussa keuhkoista vapautuvia savusumurenkaita puhallellessa tulee auttamatta mieleen, oliko tupakoinnin lopettamiseen jotain muitakin syitä kuin tervan ja keuhkonpalojen yskiminen? Nähtyään sen vaivan, että on lopettanut tupakoinnin kahdeksan vuoden ketjupolttamisen jälkeen, tahtoisi joskus hengitellä ihan puhdastakin ilmaa. Ei lie turistienkaan mukava kesällä kierrellä keskustan liikkeitä pakokaasussa sukellellen ja rekkojen melusta nauttien?

Sellaista tällä kertaa. Palataan taas.

-J-

Joku ehdotti, että kirjoittaisin aiheesta ”Maailmanloppu 2012”, ja juuri nyt näin teenkin. Toista kertaa, itse asiassa. Hetki sitten kävin hakemassa kupillisen kahvia, istuuduin koneeni ääreen ja naputtelin puolisen sivua tekstiä. Joudun sekä töissä että koulussa olemaan jatkuvasti tietokoneiden kanssa tekemisissä, joten olen oppinut tallentamaan tekstin jopa maanisen tiheään tahtiin, sillä koneiden kaatumiset ovat tulleet ikävän tutuiksi aikain saatossa. Niinpä tallensin kirjoitukseni ensimmäisen kerran heti otsikon jälkeen, ja naputtelin disketinkuvaa parin minuutin välein.

Puolessa välissä sivua kannettavani löi sangen tylysti ruudulle ikkunan, jossa luki hiirenkokoisilla kirjaimilla: ”ERROR”. Suljin ikkunan, ja samalla sulkeutui Wordkin. Eipä hätiä mitiä, ajattelin, olenhan sentään esimerkillisesti tallentanut työni! Avasin kansion, jonne kirjoitukseni tallennan, mutta kappas, kirjoitelma oli kadonnut tyystin. Yritin etsiä tiedostoa searchilla koko koneelta, sillä olinhan epähuomiossa saattanut tallentaa tekstin väärään kansioon. Ei jälkeäkään. Saatoin lausua muutaman kirosanan.

Moinen katoaminen olisi helppo laittaa hallituksen salaliiton piikkiin, mutta jotenkin minun on hankala kuvitella hallituksen oikeasti kykenevän tällaisiin salaliittotoimiin, perusteena se, etteivät Iken tekstiviestitkään pysyneet salassa, saati sitten pääministerin ruokatottumukset. Luulen ennemmin, että taustalla on ohjelmavalmistajien ja lääketehtaiden salainen yhteistyösopimus: tietokoneet aiheuttavat mahdollisimman paljon ongelmia, josta seuraa ihmisten masentumista ja sitä kautta lääkkeiden myynnin lisääntymistä. Harmi vain, ettei tämä toimi Suomessa: katajainen kansamme on muutenkin niin synkkää, että pienet vastoinkäymiset yleensä vain piristävät meitä.

Synkkyydestä ontuvan aasinsillan kautta pääsemmekin sitten tähän maailmanlopun käsittelyyn. Niille, jotka ovat onnistuneet välttymään tuolta 2012-hypetykseltä, kerrottakoon lyhyt tiivistelmä: Maya-intiaanien kalenteri koostuu baktuneista, 144 000 päivän mittaisista ajanjaksoista, joista tämänhetkinen päättyy 21.12.2012. Se, ettei kalenteria ole tehty pidemmälle, on yllättävän monen ihmisen mielestä selvä merkki siitä että maailmanloppu koittaa juuri silloin. En tahtoisi mitenkään sotkea kenenkään suunnitelmia, mutta keittiössäni on hieno, kissakuvioinen kalenteri, joka päättyy päivämäärään 31.12.2009. Ehkäpä maailmanloppu koittaakin vajaa kolme vuotta aiemmin kuin muinoin eläneet intiaanit ovat osanneet laskea? Tai ehkäpä ylipappi temppelinsä huipulla istuessaan yksinkertaisesti ajatteli: ”Tehköön joku muu seuraavan baktunin sivut, onhan sen vaihtumiseen sentään 394 vuotta. Hitto soikoon, näidenkin kaivertamiseen meni jo kolme vuotta. Nyt riitti, minä poika lähden uhraamaan pari neitsyttä.”

Olipa syy mikä tahansa, jotkut ihmiset ovat luultavasti tälläkin hetkellä jossain plantaasilla raatamassa, koska joku viisas saarnamies on sanonut, että ainoa oikea tie pelastukseen on hampun viljely, sen salakuljettaminen länsimaihin, ja ennen kaikkea askeettisesti eläminen. Näitä ohjeita jos noudattaa, tulee jokin ylivertainen kansa hakemaan heidät juuri ennen maailmanloppua. Milloinkahan ihmiset oppisivat, että päivänä, jolloin maailmanlopun pitäisi koittaa, tuo guru juottaa kaikille myrkkyä ja pakenee paikalta Bugatti Veyronilla pukeutuneena purppuraksi värjättyyn soopeliturkkiin, nauraen mielipuolista nauruaan (Do-Re-Mi… Muahhahhahhaa!) ja etsien seuraavia höynäytettäviä. Ainakaan tähän mennessä näiden kulttien povaamat maailmanloput ovat jääneet huijattujen henkilökohtaiselle tasolle.

Mikäli ”tietäisi”, että maailmanloppu koittaa tiettynä päivänä, eikö olisi ennemminkin kannattavaa ottaa hervottomasti velkaa ja aloittaa muutaman vuoden matkustelu- ja juhlimisrupeama?

Niin, meinasin aivan unohtaa mainita, että varsinainen syy maailmanloppuun on ihmisten mielestä planeetta nimeltään Nibiru, joka törmää maahan. Hitto, minun maailmani ei ainakaan lopu siihen, että jokin korealaiselta autolta kuulostava kolahtaa minuun. Maailmankaikkeudella tosin tuntuu olevan niin huono huumorintaju, että tämän kirjoitettuani jään luultavasti vielä Hyundain alle.

No, se siitä. Päivitelläänpä hieman myös treenin etenemistä… Ei etene. Ei tippaakaan liikuntaa sitten viime viikon torstain; makaan näet tällä hetkellä kotona flunssassa ja kuumeessa, ja koska elimistölläni on flunssan tullessa tapana turvottaa se kurkussa roikkuva lörpäke (mikä sen nimi oikein on? Kitarisa? Nielurisa? No, risa mikä risa.) Atrian kuorettoman nakin kokoiseksi, tuppaa hengittely olevan turhan hankalaa mihinkään urheilusuorituksiin. Painonpudotus sen sijaan sujuu ihan kohtuullisen hyvin: enää kolme senttiä vyötäröltä, ja olisin normikriteerien mukaisesti normipainoisen rajan paremmalla puolella. Tämähän ei tietenkään ole totta, sillä tavoitteesta puuttuu vielä 12 senttiä, mutta onhan se mukava kuulua edes tilastojen mukaan normaalipainoisiin.

Palataan asiaan kunhan henki kulkee taas hieman paremmin.

-J-

En olekaan tainnut vielä mainita, että meillä on kolme kissaa, kaksi maatiaispoikaa ja yksi rotunainen. Tämä turkkilainen angora -neiti on kissalapsistamme nuorin. Noin kuukausi sitten sillä oli ensimmäinen kiima, jolloin selvisi, kuinka komea lauluääni kisulla oikein onkaan. Olin erittäin helpottunut, kun mouruamista ei kestänyt kuin kutakuinkin viikon ajan. Ajattelin, että seuraava kiima-aika koittaisi joskus puolen vuoden päästä… Ja vielä mitä, laulu alkoi taas pari päivää sitten. Kunhan tyttö on hieman vanhempi, leikkuuttaminen on pakolti edessä, mutta siihen saakka on vain kuunneltava ja seurattava sen esityksiä.

Neiti keikistelee maatiaistemme edessä, kurisee, kehrää, katselee vokottelevasti ja tekee kaiken, minkä vain osaa vietelläkseen heidät, mutta mitäpä pojat tästä ymmärtäisivät: he ovat jo konsultteja, ja ovat autuaan tietämättömiä hormonien kiroista. Tästä turhautuneena (ja voe poijjaat, ei taida olla olemassa mitään, joka voisi olla turhautuneempi kuin juoksuajastaan kärsivä kissa, jolla ei ole muita kavereita kuin eunukkeja) neiti päästelee ilmoille ties mitä kissankielisiä kirouksia ja solvauksia, eikä suinkaan aivan kuiskaten. Teille, jotka ette tiedä, miltä ”mouruaminen” kuulostaa, sitä voi olla hieman hankala selittää, mutta yritänpä kuitenkin: Kuvitelkaa sherpa ja kaksi jakkihärkää lipeämässä Mount Everestin jyrkänteeltä, auton äkkijarrutus, mielenvikainen palokärki sekä kuka tahansa täysijärkinen joka pakotetaan katsomaan Jouko Turkan tuotantoa, yhdistäkää kaikkien näiden tuottamat äänet ja lisätkää joukkoon vielä sumutorvi, ja saatte suurin piirtein oikean käsityksen äänestä.

Joskus ihmettelen, miksi me eläinrakkaat ihmiset oikein olemme eläinrakkaita ihmisiä, ja eräs niistä tilanteista on se, kun kisu hiipii yöllä korvani juureen ja päästää 93 desibelin voimakkuudella edellä kuvatun äänen. Tästä huolimatta seuraavana päivänä taas rapsuttelen tyytyväisenä nukkuvaa kissaa ja syötän sille herkkuja. Mikäli moisen käytännönpilan tekijänä olisi joku ihminen, olisin luultavasti katkera hamaan ensi viikkoon saakka, mutta pienelle, viattomalle, ja suloiselle (miettikääpä nyt tätäkin, todellisuudessahan on kyseessä tappokone, joka koostuu pelkistä lihaksista, hampaista ja neulanterävistä kynsistä) kisulle en voi vihoitella kuin siihen saakka kun se aloittaa kehräämisen ja katsoo alta kulmiensa. Kehräysäänen täytyy siis olla jollain tavalla hypnotisoiva. Voi meitä, jos mainosalan väki keksii käyttää tuota hurinaa muuallakin kuin kissanruokamainoksissa.

Kissat sietävät meitä vain siksi, että meistä on hyötyä niille. Tarjoamme ruokaa, lämpöä ja hoivaa, eikä suippokorvien tarvitse itse metsästää ruokaansa, paitsi tietysti maalla, jossa ne toimivat täydellisinä hiirenloukkuina. Odotan kauhuissani sitä päivää, kun joku kolmesta kissastamme oppii avaamaan kissanruokapurkin itse, ja tajuaa minut tarpeettomaksi.

Siihen saakka kuitenkin vaalin ystävyyssuhdettamme (enhän voi väittää omistavani kissojamme, tilanne on pikemminkin päinvastoin), sillä maailmassa ei ole parempaa stressinpoistajaa kuin kissan mahan rapsuttelu, eikä mieluisampaa ääntä kuin tyytyväisen kissan kehräys.

Voi kun voisi vain itsekin vietellä kissanpäiviä, mutta jonkunhan se on maito lautaselle hankittava.

-J-